Ravintoloitsijapariskunta Langhoffien luomu- ja pientuottajien lähiruokaan panostava Jord muutti syksyllä Kampin ravintolakeskittymästä idylliseen Kruununhakaan. Muuton myötä kirkastui myös ravintolan identiteetti – kasvottomasta ostoskeskusravintolasta tuli kodikas kortteliravintola, jonka selkeistä annoksista ja valloittavista viineistä ei syvyyttä puutu.

Niin tuttua, mutta ihan erilaista. Tämä paradoksaalinen ajatus ponkaisi ensimmäisenä pintaan läväyttäessäni Vironkatu kasin sisemmät heiluriovet keväisen talvipäivän hämärtyvässä alkuillassa auki.

Seisoin tismalleen samassa pisteessä puolisen vuotta sitten. Silloin intiimin, kaarikattoisen tilan täytti valkoisten pöytäliinojen tehostama valkea valo. Tila oli hillityn vaaleassa asussa kaunis – kaunis ja etäinen kuin arvonsa tunteva aatelisneito, jonka kaikki tietävät, mutta jonka lähelle vain harva uskaltaa astua.

En asiaa tuolloin näin nähnyt. Saati osannut sanoittaa. Ymmärsin tilaa aiemmin aidanneen pidättyväisyyden vasta nyt – astuessani tunnelmavalaistuksessa kutsuvana avautuvaan ravintolasaliin, jonka lämmintä henkeä vaaleat koivukalusteet sekä pöydissä Pentikin Pallo -lyhdyissä tuikkivat tuikut tukivat.

Salin suomalaisen designin ja luonnonmateriaalien varaan rakentuva tyylikkyys oli tallella – toisenlaisella, kodikkaalla ja viihtyisällä tavalla. Sivuseinää koristivat kookkaat neljä kirjainta; j, o, r & d – ravintolan ruotsinkielinen nimi, joka kääntyy maaperäksi ja mullaksi.

Kasvottomasta kauppakeskusravintolasta kuoriutui tyylikkään kotoisa kortteliravintola

Olin saapunut maineikkaan ravintoloitsijapariskunta Filip Langhoffin ja Linda Stenman-Langhoffin isännöimään ”uuteen” Jordiin. Siihen monen yhden Michelin -tähden Askin astetta rennompana pikkusiskona tunnettuun ravintolaan, joka sai viime syksynä ripustaa oman kylttinsä Vironkatu 8:n seinälle ja vallata toistaiseksi ”talviunille” vetäytyneen isosiskonsa tilat.

Michelinin tuoreen Kestävän kehityksen ravintola -maininnan muutama päivä sitten pokannut Jord palveli aiemmin Kampin kauppakeskuksen viidennessä, ”Kortteliksi” nimetyssä kerroksessa. Ehdin siellä yhden, varsin herkullisen illallisen itävaltalaisten viinien kera viime kesänä nauttimaan.

Vaikka Kampissa kaikki tuntui olevan päällisin puolin kunnossa, niin jokin ristiriita jäi sisuskaluja kaihertamaan. Jordin koti ei ollut siellä – keskellä kohisevaa kauppakeskusta.

Olinkin kovin iloinen kun sain heinäkuussa uutisoida Jordin muuttavan syksyllä Askin asuntoon – rauhallinen Vironkatu on luonnonläheiselle kortteliravintolalle kauppojen täyttämää Kamppia oikeampi osoite.

Lasiin laatusamppanjaa, lautaselle Keittiömestarin menu, kiitos!

Vikat vikisevät, kun ekat vievät – parhaat paikat. Paraatipaikka löytyi tunnelmallisimmalta tuntuneen ikkunapöydän pöytälampun kajosta, keskikokoisen viherkasvin katveesta.

Illan salivastaavana toiminut Jesse avusti takin naulaan ja varmisti vielä, että vanhoissa rakennuksissa talvisaikaan usein tarpeellinen lämmitin oli miellyttävästi säädetty ja suunnattu. Keskustelimme vielä kotvasen viinivalinnoista – kahden lasin taktiikkaan löytyi molempia miellyttänyt ratkaisu.

Korkkasin itsenäisen illan samppanjalla. Niin tapaan tehdä, parhaassa seurassa illallistaessani. Kuohujuoma kädessä ehtii ihminen rauhoittua – orientoitua tilaan ja tunnelmaan. Bourgeois-Diazin mousseinen BD’N Blanc de Noirs Brut Nature maistui niin ennen, jälkeen kuin aterian aikanakin.

Från jord till… Jord.

Jo Kampista tutun keittiömestari Pauli Hakalan kanssa kävimme läpi illan ruokatarjontaa. Jordissa käytettävät raaka-aineet ovat luomua ja painottuvat kotimaisten pientilojen sekä metsien antimiin.

Valinta oli helppo. Viiden ruokalajin Chef’s Menu tuotti vähiten päänvaivaa – ja takasi aina yhtä viehättävän yllätysmomentin.

Euforista sytykettä savuisesta porkkanasalaatista

Päätöksen jälkeen päästiin itse asiaan – pöytään kannettiin kolmen sortin leipäkori, joka sisälsi rukiista spelttikräkkeriä, mallasleipää sekä hapanjuureen leivottua patonkia. Kylkiäisenä Jordin omaa vaahdotettua voita.

Varsinaisen aterian avasi vegaaninen, omenalla ja seljanmarjalla virkistetty savuinen ”porkkanasalaatti”, jonka kokoamista pääsin pyynnöstä keittiöön seuraamaan.

Alle keittiömestari Hakala asetti palan myrskyläläisen Gobbas Gårdin fava- eli härkäpavuista valmistettua jogurttia, jonka päälle omenakuutioita sekä ohuelti viipaloitua porkkanaa. Pikkelöityjä molemmat. Seuraavaksi päälle paahdettua porkkanaa, pikkelöityä seljanmarjaa sekä raastettua porkkanaa rapeaksi friteerattuna. Viimeistelyyn vielä ripaus hiutalesuolaa sekä voimakasta heinäsavua. Annos oli valmis pöytään tuotavaksi.

Porkkanan ympärille rakennettu ”salaatti” osoittautui mukavan moniulotteiseksi, tyylikkään tasapainoiseksi ja äärettömän herkulliseksi. Savuinen favajogurtti toi kokonaisuuteen miellyttävää täyteläisyyttä sekä vaadittua vastavoimaa piklattujen elementtien hapokkuudelle.

Savusta intoilin eniten. Se kruunasi koko komeuden ja teki Ulla Procopén Arabialle aikanaan suunnittelemaan pieneen Liekki -pataan kootusta alkuruoasta jännittävän.

Olin myyty. Jos perusporkkana tuntuu tylsältä, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan Jordin porkkanasalaattiin.

Viimeisiä porkkanasalaatin rippeitä varrellisen padan pohjalta kaapiessani pyyhälsi heiluriovista sisään tutunnäköinen hahmo pipo päässä. Hän oli ravintoloitsija Langhoff – herra Langhoff. Ehdin kiireisen miehen kanssa muutaman sanan vaihtaa ennen kuin hän katosi ovet heiluen takaisin kadulle.

Polttavin kysymykseni koski Askia – ”Joko on uutisia?”, tiedustelin malttamattomana. ”Ei vielä. Odota vielä vähän aikaa”, vastasi Filip leppoisaan tyyliinsä ja hänelle ominaisella suomenruotsalaisella aksentilla. Jotain pientä salamyhkäisyyttä olin hänen äänessään kuulevinani. Kuulemma Askin uudelle tulemiselle sopivat liiketilat ovat kuitenkin yhä hakusessa.

Kutkuttavan seksikäs ”Benny” mätikastikkeella

Porkkanatykityksen jälkeen pohdin, josko aterian ainoa tähtiannos tuli tuhottua heti kärkeen. Ei tullut – voissa paistetulla, rommipikkelöidyllä mustajuurella ja mätikastikkeella täydennetty uppomuna oli aivan yhtä herkullinen. Ja jännittävä.

Viettelevästi valuvan, täyteläisen uppomunan ohella annoksessa eniten ilahdutti – kaikki. Mustajuuri oli kypsennetty purtavan rapsakaksi ja silakanmädillä viimeistelty voi-valkoviinikastike antoi annokseen kaivatun suolaisuuden lisäksi virkistävää hapokkuutta. Satunnaiset, hammasväleihin piiloutuneet pienen pienet mätihelmet poksahtelivat suussa sensuellisti lautasen jo tyhjennettyä.

Sangen seksikäs annos, sanoisin.

Myös viimeistelyyn käytetyt versot viehättivät. Etenkin purppurainen meksikonrevonhäntä. Amarantti on tuttu siemenenä, mutta näitä sinipunaisena hehkuvia versoja en olisi osannut amarantiksi kysymättä nimetä.

Viimeiset munankeltuaiset leipäpalan avulla lautaselta jo kaavittuani muistin saaneeni Askin illallisella haastavaa kananmunaa komeasti komppavaa ”kettuviiniä”. En malttanut olla tiedustelematta, että mikähän viini munaruoalle oli tällä kertaa paritettu.

Jesse ystävällisesti kiikutti näytille pullon Dr. Bürklin-Wolfin 2014 Wachenheimer Rieslingiä. Sain lasiini pienen maistiaisen. Sillä kulauksella alkoi olosuhteiden määrittämä kahden lasin taktiikkani harmittamaan todenteolla. Hurmaavan intensiivinen ja vivahteikas viini!

Risukan pätevyys kananmunan kanssa jäi vielä mysteeriksi, mutta mielelläni nauttisin 16 senttiä ihan omillaankin – todennäköisesti toisetkin.

Rohkeasti hapanta sopivan muhkussa muodossa

Alkuruokien kavalkadi jatkui ajankohtaisella, muotoilija Oiva Toikan Kastehelmi -lautasella lekottelevalla blinillä. Tattarinen hapanjuuriblini oli rohkeasti hapan, päältä mukavan rapsakka ja paksuudeltaan perfetto. Vuosi vuodelta muhkummaksi muuttuvat, pullamaiset blinit eivät itseäni innosta.

Blini tarjoiltiin kera kermaiseen jogurttiin valmistetun sienisalaatin, pikkelöidyn pikkusipulin sekä kuusenkerkän. Suolasieniä olisi sienisalaatissa voinut olla enemmänkin, mutta muuten hieman erilainen kombo oli herkullinen. Etenkin, kun sai annoksen kaikki elementit mahdutettua samaan haarukkaan.

Juomasuosituksena blinille viinin sijaan luomuolutta – Hailuodon Panimon Festbier, josta en oluista täysin ymmärtämättömänä osaa kertoa nimeä enempää.

Reippaasti riistaa & paljon palsternakkaa – muuten tuttu juttu

Kolmea kovaa alkuruokaa peesasi lihaisa pääruoka.

Ruokaisalla lautasella lekotteli reippaasti inkoolaista Viltgårdenin peuraa – mehevää rosépaistia sekä pehmeäksi kypsennettyä niskamuhennosta. Seurakseen hirvas oli saanut sipoolaista Majvikin biodynaamisen maatilan palsternakkaa paahdettuna, pyreenä sekä muhennosta rikastuttavina kuutioina. Annoksen viimeistely hoitui kuusenkerkällä sekä riistaisella punaviinikastikkeella.

Ei voi valittaa – annos oli kunnossa ja syötävää riitti. Mutta… Mutta tyrmäävän alun jälkeen pääruoka tuntui tutulta, turvalliselta ja tavanomaiselta – monta peuraa palsternakalla olen elämässäni syönyt.

Tarvitseeko aina saada jotain uutta ja jännittävää? Ei. Vaatimus on kaikin puolin kohtuuton. Mutta minä nyt vaan pidän uudesta ja jännittävästä.

Yhden kotiruoka on toisen eksoottinen elämys – monelle peura ja palsternakka ilman ihmeempiä kikkailuja ovat odottamatonta ja harvinaista herkkua.

Vaihdetaan kulmaa. Ateriaa kokonaisuutena tarkastellessa ovat nämä kaksi asiaa tasapainossa – on tuttua, on jännittävää. En tiedä, onko ratkaisu tietoinen, mutta vaikuttaa varsin järkeenkäyvältä.

Naapurin peuran seurana se illan toinen lasillinen – Domaine de la Garrelièren Le Rouge des Cornus 2017. Puhtaasti Cabarnet Franc -rypäleestä valmistettu, keskitäyteläinen ja -tanniininen punaviini komppasi puolukkaisena peuraa kivasti.

Poweria poweria, enemmän potkua parfaitiin

Illan viimeinen hidas jäi vetämättä, annos ei – vaikka vatsa vetokyvyn täyttymisestä jo vihjaili. Onneksi jälkiruoalle on se oma maha, totesin taas tyytyväisenä.

Odotukset olivat tapissa kun kuulin illalliseni päättyvän Jordin klassikoksi kavunneeseen tyrniparfaitiin. Happaman kirpakka tyrni on suosikkimarjani, jota tulee tiuhaan tahtiin myös kotona käytettyä.

• 

• 

Kovat odotukset eivät aivan täyttyneet – karamellikastikkeen ja karamellisoidun kauran kanssa tarjoiltu tyrniparfait jäi vaisuksi. Sokeroiduista marjoista oli kadonnut kaipaamani tyrnin kipakkuus eikä tyrnigeeli tai tyrnimehulla maustettu parfaitkaan korjannut pliisuksi jäänyttä esitystä.

Enemmän poweria olisin kaivannut – tyrnistä tursuavaa sitruunaisuutta kontrastiksi kivan kevyeen, mutta makeahkoon kokonaisuuteen. Ei parfait huono ollut, mutta ei huippukaan.

Ymmärrettävän laaturuoan ja -juoman Jord

Ilta tunnelmaa tihkuvassa Jordissa oli miellyttävä ja monin kohdin mielenkiintoinen.

Morfoosi ostoskeskusravintolasta kortteliravintolaksi on onnistunut – en kokenut astuneeni vanhaan Askiin.

Miljöö oli ehkä odottamaani astetta hienostuneempi, mutta kuitenkin helposti lähestyttävän leppoinen – istunee Kruununhaan kortteleihin.

Annoksista porkkana ja ”Benny” kohosivat arvoasteikossani muita korkeammalle – näitä lisää, kiitos! Blini sekä pääruokana tarjoiltu peura olivat nekin onnistuneita, mutta vailla samaa yllätyksellisyyttä kuin alun huikeat annokset. Vain tyrniparfaitiin olisin kaivannut enemmän potkua.

Illallisessa ihan parasta oli, ettei tarvinnut häslätä.

Paitsi kameran kanssa. Kaikki muu hoitui soljuvasti ja huomaamatta. Ei sotkemista jaettavien annosten kanssa tai huutelua juomien perään. Ainoaksi tehtäväksi jäi herkullisista annoksista ja antoisasta illasta nauttiminen.

• 

• 

Kenelle suosittelisin? En oikeastaan osaa poimia yksittäistä ryhmää, jolle Jord olisi parempi valinta kuin toisille. Ravintola sopii kaikille ymmärrettävän lähiruoan sekä erityisesti laadukkaiden viinien ystäville, jotka arvostavat luomua ja naturaalia. Myös ulkomaiset vieraat kannattaa käyttää Jordissa.

Hinnoittelukaan ei päätä huimaa – viiden ruokalajin Chef’s Menu kustantaa maltilliset 52 euroa.

Jos menuulliseen ei into tai aika riitä, niin Jordiin voi aina poiketa vain lasilliselle. Tai vatsan alkaessa kurnia valita lasin kylkeen yksi tai useampi annos à la carte -listalta. Viikoittain vaihtuvaa lounasta tarjoillaan maanantaista perjantaihin.

Ja vaikka Kruununhaka ei ole Kampissa, niin vink vink – seiskan ratikka pysähtyy miltei oven eteen.

• 

• 

Yleensä harmittelen kun kaikki kivat ravintolat ovat Kehä III:n ulkopuolelta katsottuna sen verran kaukana, että ihan äkkiseltään ei kykene poikkeamaan. Tällä kertaa ”kaukainen” sijainti taitaa kääntyä positiiviseksi seikaksi.

Jos matkaa piisaisi parikymmentä kilometriä vähemmän, niin viihtyisin Jordissa vähintään kerran viikossa – laadukkaita lasillisia siemaillen ja maukkaita annoksia maistellen.

Yhteystiedot Jord, Helsinki

Tuoreimmat tarinat Ravintolatarinoiden instagramissa ja instatarinoissa!