Kesäinen saaristo on paitsi kaunista katseltavaa niin myös herkullista maisteltavaa. Kuten keskikesän automatkamme pääkaupunkiseudulta muutaman mutkan kautta Kasnäsin veneilykylään ja takaisin osoitti.

Matkan varrella tutuksi tulivat niin aina varma ABC kuin historiallinen ruukkikyläkin pöljän näköisine alpakoineen. Ilmassa tuoksui meri ja lautasella lepäsi lohi. Taivaskin pisti parastaan – aina häikäisevästä auringonpaisteesta pastellikanvaasia vasten heijastuvaan sateenkaareen saakka.

Kaveri soitti. ”Mitäs jussina?”

Kysymys, joka toistuu vuodesta toiseen viikkoa ennen juhannusta vähintään viisi kertaa. Vastauskin on ollut viimeiset viisitoista vuotta sama. ”Ei mitään ihmeempiä. Porukat menee mökille ja mä pysyn kattivahtina kotona. Ehkä käyn kylillä pyörähtämässä… jos sää suosii”.

”Eiks me voitais mennä käymään siellä teiän mökillä?”, jatkaa kaveri langanpäässä.

Siitä se sitten lähti – ajatus päivän juhannusreissusta lapsuuden kesämaisemiin Kemiönsaarelle.

Piirsin karttasovellukseen kunnianhimoisen matkareitin pysähdyspaikkoineen. Sanotaan, että ahneella on paskanen loppu. Ihan niin huonosti ei käynyt, mutta ei aivan suunnitelmien mukaankaan sujunut.

Jo ennen lähtöä kävi selväksi, että suunnitelmat eivät tulisi toteutumaan – vesipisaroita tiputteli taivaalta ja lähtö viivästyi puolisen tuntia. Koska matkanjärjestäjä heräsi liian myöhään.

Ehkä hyvä niin – taivas selkeni ennen ensimmäistä pysähdyspaikkaa. Joka oli eri kuin alunperin aiottu aamiaispaikka peräti kymmenen minuutin ajomatkan päässä sijaitsevassa Lähi-ABC Pikkalassa. Päätin nimittäin lennossa ja aamukahvituskien kanssa kamppailevaa kuskia konsultoimatta, että jättäisimme kuitenkin tällä reissulla kaikki kloonatut ABC:t väliin – periaatteesta.

Kuski joutui siis odottelemaan aamukahviansa vajaan vartin sijaan kokonaiset 25 minuuttia ennen kuin pysäköimme reissuilla luotettavaksi ja mukavaksi osoittautuneen luksuspakun Inkoon venesatamaan. Kohta lakkaisi kaverin kahvihammas jomottamasta ja oma vatsa murisemasta! Paitsi että… ei se mennytkään niin.

1. Inkoon venesatama

Inkoon venesatama on tuttu paikka, vaikka muutama vuosi viime visiitistä on ehtinyt vierähtämään. Toivomuslistalla oli nauttia ”Willen aamiainen” Cafe Wilhelmsdalissa. Kahvila oli juhannuspäivänä kiinni, joten jouduimme tyytymään ”vastarannalla” sijaitsevan Delta Cafén antimiin.

Kaveri nappasi kovin kaipaamansa kahvimukin välittömästi kouraansa ja siirryimme aurinkoiselle, mutta yllättävän viileälle venerannalle pohtimaan aamiaisvalintaa.

Aika nopsaan totesin, että juo se sun sumppi, niin jatketaan matkaa ja etsitään joku herkullisempi aamiaispaikka – neiti Nirppanokalle eivät Deltan juhannuspäivän aamun antimet kelvanneet. Oli löydettävä parempi avoinna oleva paikka jostain Pohjan kautta Perniöön suuntautuvan reitin varrelta. Karjaalta sellainen saattaisi löytyä – Art Cafe Serendipity! Joka sekin oli sulkenut ovensa ja lähtenyt yöttömän yön viettoon.

2. ABC Karjaa

Kyllä nälkä nirppanokan ABC:lle ajaa. Ja niinhän tuo teki.

Vielä ABC:lle kurvattaessa arvoin sen ja viereisen HelmiSimpukan välillä. Päätimme pelata varman päälle. Yksi ohiajettu ABC ei aiheuttanut muuta kuin harmia – murisevan vatsan lisäksi lisää ajokilometrejä ja menetettyä aikaa muutenkin kohtuullisen tiukkaan aikatauluun.

Kyllähän Karjaan ABC jonkinlainen elämys oli. Jos ei tietäisi, niin eipä uskoisi rakennuksen vuonna 2006 valmistuneen. Täytetty croissant kuitenkin maistui harvinaisen hyvältä ja ruusulla maustettu kirsikka-mustaherukka -pullopirtelö jopa ihastuttavalta.

3. Mathildedalin ruukkikylä, Perniö

Matka jatkui aamupalan jälkeen tuttuja teitä kohti Mathildedalin ruukkikylää, jossa olen viimeksi vieraillut jytisevän jenkkiraasin kyydissä 1990-luvun puolivälin paikkeilla. Onpa Matildan laiturissa joskus veneelläkin piipahdettu.

Sinänsä kylä on vastarannalta katsottuna hyvinkin tuttu. On ollut ehkä liiankin lähellä. Jotta olisi osannut historiallisesti merkittävää ruukkia aiemmin arvostaa.

Jo kylän laitamille saavuttaessa oli helppo huomata ”Matiltan” vuosien saatossa muuttuneen – kaunistuneen.

Keskikesä oli saanut vanhan kylän terälehdet aukeamaan ja kukan puhkeamaan täyteen komeuteensa. Vastassa oli viihtyisä, vilkkaasti ihmisiä vilisevä kyläidylli, josta löytyy kaiken kivan tekemisen ja kauniin katsomisen lisäksi mukavasti myös majoitus- ja ravitsemuspalveluita.

Kyläravintola Terho

Ensimmäisenä huomion varasti valkoisena hohtava Kyläravintola Terho, jonka ”koko kylän olohuone” kutsui astumaan sisään ja tutustumaan paikkaan paremmin. Hieman näin jälkikäteen harmittaa, ettemme jääneet nauttimaan Terhon leppoisasta tunnelmasta sen oman paahtimon vastapaahdettu kahvikupponen tai viereisen kyläpanimon mallasjuoma kourassa.

Pikaisen piipahduksen perusteella olin valmis julistamaan paikan kotoisimmaksi ravintolatilaksi, johon olen eläissäni tossuni pistänyt.

Voin vain kuvitella millainen tunnelma intiimissä olohuoneessa vallitsee kun kesäilta alkaa painua mailleen ja livemusiikki täyttää tilan.

Vuonna 1929 osuuskaupan tarpeisiin valmistuneen rakennuksen toiselta puolelta löytyy sisäpihamainen terassi. Sen toisella laidalla voivat myös oluenystävät käydä olutostoksilla Kyläpanimon omassa puodissa.

Mathildedalin kylä on täynnä toinen toistaan viehättävämpiä, 1850-luvun tienoilla tai 1900-luvun alussa valmistuneita ruukin toimintaa tukeneita rakennuksia. Niihin voi tutustua tarkemmin Ruukkipolku -kierroksella – omatoimisesti tai opastetusti.

Kylämiljöön lisäksi minä ihastuin kylän laidalla laiduntaviin koomisiin alpakoihin, joiden villa hyödynnetään paikallisessa Ruukin kehräämössä. Siellä näiden kamelieläinten tiivis turkki jatkojalostetaan mm. puodissa myytäviksi alpakanvillatuotteiksi.

Ravintola Ruukin Krouvi

Olimme ajatelleet lounastaa kuulopuheiden mukaan herkullista ruokaa vanhassa valurautavarastossa tarjoilevassa Ruukin Krouvissa. Toisin kävi – taas.

Ravintolassa oli hirmuinen vipinä! Annokset ala carte -listalta valittuamme ja tovin pöydässä istuttuamme teimme kuten mukava kolmihenkinen perhe pöydässämme sekä pariskunta viereisessä – nousimme ylös ja suuntasimme kohti ulko-ovea raskaiden sadepilvien alle ihmettelemään, että mitäs nyt.

Taivas teki päätöksen puolestamme – napakka kesäkuuro pakotti hakemaan suojaa naapurikahvilasta.

Emme jääneet suunnitelmien muutosta suremaan, mutta jälkeenpäin pohdin, että Krouvissa oli kyllä samanaikaisesti aika paljon menossa. Oli buffet -lounasta, à la cartea ja juomatarjoilua. Joku halusi jäätelön. Ja possukin taisi pyöriä terassin grillissä. Eikä täysi tupa pullollaan nälkäisiä ja janoisia juhannusihmisiä tilannetta helpottaneet.

Haistoin palaneen käryä – keittiökin taisi olla ongelmissa.

Café Mathildedal

Pakenimme valtoimenaan tulvivaa taivasta sympaattiseen kahvila-puotiin. Iloksemme huomasimme, että Café Mathildedalissa tarjoiltiin myös yksinkertaista salaatti- ja pastalounasta.

Joskus onni löytyy onnettomuudesta – päivänkakkaroiden koristamissa pöydissä riitti tilaa vielä kahdelle.

Nälkäisempi kaveri tilasi pasta-annoksen vuohenjuustolla.

Pastataikina tehdään Café Mathildedalissa itse ja vaivataan valmiiksi paikan päällä. Kuten myös muut vitriiniä koristavat makeat ja suolaiset leivonnaiset.

Pääsin pasta-annoksesta osingolle.

Kotitekoisuus maistui rustiikkisessa nauhapastassa positiivisesti, vaikka nauhat olivatkin omaan makuun ripauksen turhan al dente ja annos kokonaisuudessaan kuivahko. Ruskistettu, yrteillä maustettu voi olisi korjannut asian helposti ja nostanut koko annoksen ihan uudelle tasolle.

Kahvilassakin piti kiirettä – tulikohan annos koottua hippasen hätäisesti?

Pala lämmintä piirakkaa riitti omiin lounastarpeisiin. Basilikalla maustettu tomaatti-chorizo -piiras olikin nappivalinta – mehevää ja makoisaa.

Jälkiruokavatsassa on aina tilaa. Ja itseleivottua suklaakakkua on vaikea vastustaa, vaikkei tilaa löytyisikään.

Suklaisia kakkuvaihtoehtoja komeili lasin takana ainakin kolmea erilaista. Pyysin tiskiltä komeimman ja kaksi lusikkaa – puoli palaa täyteläisen suklaista kakkua kruunasi lounashetken.

Aurinkokin paistoi taas. Meidän oli kuitenkin aika palata pakulle ja porhaltaa seuraavaan paikkaan. Olimme jo viihtyneet ruukkukylän siimeksessä huomattavasti aiottua pidempään.

Jäätelökioski Viettelysten vaunu

Paluumatkalla pakulle vastaan osui Pappagallon väreissä hehkuva Viettelysten Vaunu.

Houkutus moniväriseen pallotötteröön oli suuri, mutta läpäisimme tämän Temptation Islandin veroisen haasteen – kielellä viipyili yhä tuore makumuisto kahvilan kakkupalasta.

Suklaapuoti Petri’s Chocolate

Fiskarsin ruukkikylästä tuttua, tätä nykyä Porvoossa ja Matildassa toimivaa Petrin Suklaapuotia emme sen sijaan kyenneet ohittamaan. Suklaata ei tehnyt mieli suuhun laittaa, mutta näitä kauniita käsintehtyjä taideteoksia on aina ilo ihastella. Etenkin kun suklaanruskeiden ja vaniljanvalkoisten sävyjen rinnalle on rantautunut valloittava, vaaleanpunaisista kaakaopavuista tehty rubiinisuklaa.

Tyhjin käsin emme Petrin puodista poistuneet – koristeelliset suklaapraliinit olivat oiva mökkituliainen.

4. Strömma, Kemiönsaari

Vilkas Mathildedalin kylä jäi taakse kun vihdoin siirryimme Strömman sillan yli itselleni merkityksellisen Kemiönsaaren puolelle. Jokunen suvi on väliin jäänyt ja ehkä juuri etäisyyden kasvattama kaipuu sai huokaisemaan ihastuksesta. ”O ku kottises tulis!”, hihkaisin – hitusen ylpeänäkin.

Kartta kännyssä kertoi, että matka seuraavaan etappiin kulkisi koko saaren läpi sen lounaiseen nurkkaan. Ensin lautalla luonnonkauniille Högsåran saarelle ja sieltä takaisin Kasnäsin saaristolaissatamaan. Paitsi että… ei tämäkään mennyt näin.

Kuskia alkoi aiemmin nautittu pasta-annos painamaan, joten päätin helpottaa tilannetta ottamalla puhelinyhteyden Strömman läheisyydessä mökkijuhannusta viettäviin vanhempiini.

”Onks kahvii?”
”On!”, välittyi vastaus mikroaalloilta.
”Mä tarkotan, et onks kahvii niinku nyt heti?” selvensin kysymystä.
”On!”
”Okei, ollaan siellä viiden minuutin päästä.”

Alunperin paluumatkalle mietitty mökkikeikka äidin kahvipöytään raikkaan raparperikääretortun ääreen syrjäytti sekunnissa Högsåran. Siellähän sitten vierähtikin taas tovi – menneitä muistellen ja mökkimiljöötä ensikertalaiselle esitellen.

Vielä mahtui muutama mutka matkaan ennen kuin konepelti osoitti kohti Kemiönsaaren lounaiskolkkaa. Piipahdimme perheystävän mökkirannassa ihailemassa merimaisemia ja teimme yllätysvisiitin Kemiön keskustassa asuvien kummivanhempieni luokse ennen kuin Kasnäs viimein kutsui.

Kellon käydessä iltaseitsemää selväksi kävi, että en vieläkään pääsisi pienen ikuisuuden suunnitelmissa olleelle Högsåran saarelle maistamaan mummonmökkimäisen Farmors Cafén antimia. Pätevä syy palata.

6. Kasnäs, Kemiönsaari

Högsåra pyyhkiytyi juhannuksen reissukartalta, mutta Kasnäsiin ehdimme vielä illan viiletessä nauttimaan illallista ravintola Kasnäs Paviljongin puisissa pöydissä.

Ravintola Kasnäs Paviljong

Kasnäs Paviljongin saliin astuessa kohtasin iloisen yllätyksen – vastaan käveli vanha luokkakaveri perheineen. Emme olleet kohdanneet kolmeenkymmeneen vuoteen, joten hetken aikaa piti aivojen vuosien saatossa muuttuneita kasvonpiirteitä prosessoida ennen kuin molemmat saivat samanaikaisesti muistilokeroista yhdistettyä tutut piirteet oikeaan ihmiseen.

Vaihdoimme pikaiset kuulumiset, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa veneelle ja me hiljalleen tyhjenevän salin illallispöytään.

Kasnäsia voisi kaiketi kuvailla jonkinlaiseksi venesataman kylkeen rakentuneeksi lomakyläksi. Alueelta löytyy niin hotelli-, kylpylä-, ravintola- kuin vierasvenesatama ja caravanpalveluitakin. Lautalla matkaa voi jatkaa Rosalan ja Vänön saarille.

Ravintolasalin keskiössä komeili Saaristolaispöytä, merellisiä herkkuja ja lähiruokaa pursuava buffet.

Kasnäsissa myös kala tulee läheltä – kirjolohi ja siika kasvavat ”kylässä” ja jalostuvat aivan ravintolan naapurissa.

Pitopöytä hiveli silmiä ja houkutteli täyttämään lautasia. Kohtuullisempi pääruoka-annos tuntui kuitenkin pitkän paluumatkan edessä järkevämmältä vaihtoehdolta kuin buffet-ähky. Tulisi samalla testattua Paviljongin à la carte -annosten taso.

Oma valinta osui siika-annokseen, jossa paahdettujen siikafileiden kaverina uutta perunaa ja kauden kasviksia.

Kesäinen ja merellinen annos sopi juhannukseen siinä missä makkara nuotiotikkuun.

Aivan loistava kokonaisuus, jossa oli riittävästi kaikkea – makeaa pottua vähän tarvetta enemmänkin. Nappivalinta ja nätti suoritus Kasnäsin keittiöltä!

Kaverin lautaselle valikoitui myöskin tilanteeseen mainiosti sopiva Kasnäsin lohikeitto kera kirvelikreemin, saaristolaislimpun ja vaahdotetun voin.

Keittolautanen poikkesi hauskasti tavanomaisesta lohikeitosta lohifileen levätessä liemen seassa lilluvien kalapalojen sijaan kokonaisena perunoiden päällä. Maistoin lusikallisen lientä. Se oli ehkä maukkain ja kermaisin koskaan maistamani.

Kaveri kaipaili muutamaa lisäpottua, mutta oli muuten kaikin puolin tyytyväinen valintaansa.

Hekumallisten kala-annosten jälkeen rattivastuussa oleva matkakumppani totesi tarvitsevansa puolen tunnin torkut. Sinne se kiipesi, unille pakun pitkälle takapiitalle.

Minä menin rantaan – ihmettelemään yllättävän harvoja ihmisiä ja ihastelemaan merta kylmenevässä kesäillassa. Reilun puolen tunnin haahuilun jälkeen avasin auton oven – vastassa oli kaksi kirkkaampaa silmää ja pikkaisen pirteämpi olemus.

Paluumatkan olin ajatellut kulkevan pitkin Kemiönsaaren eteläistä rantareittiä ja Kemiönsaarelta päästyämme edelleen Raaseporin rantaa pitkin Tammisaaren alueelle. Totesimme kuitenkin yhdestä suusta, että suorin tie olisi viisain valinta.

”Niin nätti ja lumoava on kesäinen saaristo…”, huokailin reissun sykähdyttävintä maisemaa liikkuvan auton ikkunasta ikuistaessani.

Tämän, reissun vaikuttavimman maiseman tarjosi vuonna 2011 Kemiönsaaren ja Kasnäsin välisen lossiyhteyden korvannut, miltei puoli kilometriä pitkä Lövön silta – parinkymmenen metrin korkeudesta katsottuna.

Kemiön ja Perniön välinen tieosuus

Maantiematkan huikeimmat taivasnäkymät saimme kokea Kemiön ja Perniön välisellä tieosuudella.

Ensimmäinen maisemapysähdyksemme oli Strömman ”uudella” vuonna 1968 valmistuneella läppäsillalla, josta ystäväni tiedusteli jo tulomatkalla, että tämäkö on nyt se paljon puhuttu Kemiön silta?

Tämähän se – lukuisia kertoja olemme kumpikin isäni johdolla tutkailleet netin välityksellä keliolosuhteita sillan tiekamerasta sekä veden virtaussuuntaa ja -nopeuksia kanavassa.

Strömma on ainoa paikka Suomessa, jossa vuorovesi-ilmiö on selkeästi pelkin silmin havaittavissa.

Museovirasto on myös nimennyt kanavan valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

Juhannuspäivän hämärtyvässä illassa sillan toiselle puolelle avautui vaikuttava auringonlasku – vastakkaisen puolen vaaleanpunaiseksi värjäytynyttä taivasta koristi komea sateenkaari.

Yöttömän yön keskiyö pisti kyllä juhannuspäivänä parastaan – taivasmaisemat vaihtuivat vajaan parinkymmenen kilometrin matkalla dramaattisista ”taivas varjele, mitä sieltä tulee” -näköaloista herkän pastellisiin sävyihin. Kunnes yötaivas yhtäkkiä tummeni ja saimme loppumatkalle seuralaiseksi pisaroita vaihtelevalla taajuudella ripottelevan sadepilven.

7. Tammisaari, Raasepori

Vielä oli eräs tankkauspaikka edessä ennen kuin kotikolo kutsui yöpuulle. Se oli Raasepori, itselleni Tammisaaren tai Ekenäsin nimellä tutumpi rantakaupunki.

Tammisaaressa oli tarkoitus piipahtaa nakkikioskilla. Periaatteen vuoksi – kyllähän kerran kymmenessä kesässä täytyy snakarin jonossa seisoa. Oli nälkä tai ei.

Itse kioskilla ei ollut niin väliä, joten ohjeistin kuskin tutulle vierasvenesataman kupeessa sijaitsevalle grillille.

Kioski oli auki – jonossa vain pari satunnaista keskiyön karkeloista vaihtelevassa humalatilassa palaavaa grilliruoan ystävää.

Mulle alkuun aneemiselta näyttänyt, mutta lopulta yllättävän herkulliseksi osoittautunut kerroshampurilainen. Porilaiselle porilainen.

Ahneuksissani ja hetkellisen mielenvikaisuuden vallassa kävin bursan jälkeen poimimassa kyytiin vielä ranskalaiset – ketchupilla ja majoneesilla. Mättöruokaa mehevimmillään.

Jostain mielen syövereistä palautui muistikuva nuoruusvuosien parhaista makkaraperunoista. Niitä ajettiin Tammisaareen saakka syömään.

Tähän samaiseen paikkaan – tai ainakin aika lähelle.

Näitä hinta-laatusuhteeltaan, mutta etenkin hinta-määräsuhteeltaan parhaimpia vastaantulleita frittiperunoita sai kioskista yhä. Vain rapeiden ranskalaisten tuhoaminen juoksevilla lisukkeilla kiukutti – rapeus oli alta aikayksikön mennyt muisto vain. Eikä vatsakaan kolmasosaa enempää jaksanut. Mutta mieli jaksoi kehrätä tyytyväisyyttään.

Parhaat reissut syntyvät pikaisista päätöksistä ja joustavista suunnitelmista.

Mitä rankempi reissu, sitä antoisampi. Aika kultaa rankimmat hetket – viivästykset, väsymyksen ja pettymykset.

Kuvia katsellessa ja artikkelia kirjoittaessa olen ymmärtänyt kuinka hieno reissu tulikaan tehtyä. Alla vielä kutakuinkin toteutunut matkareitti.

Vaikka juhannus meni jo, niin kesää on vielä jäljellä. Kannattaa lähteä lounaiseen Saaristo-Suomeen katsomaan, miltä kesä siellä näyttää – ja maistamaan, miten hyvältä ruoka meri-ilmassa maistuukaan!

Kesän tuoreimmat tarinat Ravintolatarinoiden Instagramissa ja instatarinoissa!