Potuttaako Porvoon Bistro Sinnessä? No kyllä potuttaa! Isosti. Mutta vain ja ainoastaan positiivisessa potutusmielessä.
Ravintola Sinnen SMAKU Porvoo -ruokatapahtumassa smakuiltava ”Potuttaako?” -annos on täynnä sitä itseään, parasta kesäpottua lähipelloilta. Mutta annos ei potuta. Se ihastuttaa. Ja koskettaa palauttaen mieleen lapsuuden parhaita makumuistoja maalta.
Porvoo – Borgå. Sinne on päästävä. Kerran kesässä. Ja mieluusti vielä toisen kerran joulun alla. Ilman sen kummempaa syytä. Koska Porvoo vaan on… niin Porvoo. Viehättävä, vanha pikkukaupunki itäisellä Uudellamaalla, Porvoonjokilaakson tiukassa syleilyssä.
Viime viikolla oli syytä suunnata Porvooseen muutenkin kuin vain harvinaisen kaunista ja lämmintä loppukesän päivää viettämään. Porvoossa Smakuiltiin. Smakuillaan edelleen. Vielä tämän arkiviikon verran. Ennen kuin lauantaina 25.8. tapahtuma huipentuu Porvoon Taidetehtaalla järjestettävään päätapahtumaan, jossa kaikki Smaku -annokset tarjoillaan saman katon alla.
Varmasti kiva tapahtuma sekin, mutta musta on mukavampaa vaellella kaikessa rauhassa ympäri tunnelmallista kaupunkia. Vähemmän tunkua ja mahdollisuus tutustua Porvoon kattavaan ravintolatarjontaan. Muuhunkin kuin ruokaan.
Niin kuin ihmisiin. Ravintoloiden saleissa, keittiöissä ja pöytien ääressä. Moni muukin oli nimittäin päättänyt viettää aurinkoisen torstaipäivän smakuilun merkeissä. Kun kolmatta kertaa törmää samaan porukkaan eri ravintolassa, niin on jo ihan pakko kysyä, että mikä meininki ja mitäs tykkäätte. Hyvä oli meininki ja kaikki tuntuivat tykkäävän.
Olin jo hyvissä ajoin tutustunut Smaku -ravintoloihin ja niiden annoksiin. Poiminut muistiin mielenkiintoisimmat ja kivoimmat annokset periaatteella jalkapelillä selvitään ja jokaiselle jotakin. Piirtänyt siksakkia kartalle. Käytettävissä olevan ajankin yritin huomioida. Yritykseksi jäi.
Kartalla seisoi kaikkiaan kahdeksan ympyrää, joista yksi odotetuimmista tipahti miltei kättelyssä pois. Cafe Rongon äärettömän herkulliselta kuulostanut vegaaninen kirsikka-suklaakakku jäi meiltä maistamatta. Kanssasmakuilijat osasivat matkan varrella kertoa, että kahvilaan ei enää kannattanut mennä. Lappu roikkui luukulla jo kello kolme.
Kiire olisi päätöskahville muutenkin tullut. Aikaa meni enemmän kuin osasin etukäteen ajatella. Seitsemän ravintolaa, kuusi tuntia plus kului. Tunti per ravintola lienee hyvä muistisääntö kertaan seuraavaan. Meille. Toiset veti ravintoloita samassa ajassa tuplaten.
Olin yrittänyt saada myös annosten nauttimisjärjestykseen jotain järkeä. Alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka on aina varma vaihtoehto. Strategialla kevyemmistä kaloista ja kasviksista kohti lihaisempia lautasia mentiin. Loppuun mahan täydeltä makeaa. Vaniljajäätelöä jokivarren ilta-auringossa.
Aloitimme smakuilun Bistro Sinnestä ennen kuin siirryimme sillan yli vanhan kaupungin puolelle. Sinneä tosin pohdin tovin. Modernia skandiruokaa kokkaava bistro kun oli jo ennestään tuttu. Hyvässä ja huonossa. Olen jokunen vuosi sitten syönyt siellä ihan luokattoman huonon ravintolaburgerin. Ja perään aivan loistavan kolmen ruokalajin illallisen.
Jokainen varteenotettava reissu alkaa lasillisella. Siksi valitsin Sinnen ”Potuttaako?” annoksen kylkeen sille paritetun viinin. Puolikas alkoholiannos Espanjan Penedesissä tuotettua, 100 prosenttista Xarel-loa. Varmaa kamaa. Valitettavasti varma vaan jättää suuhun valjun maun. Mutta ihan ok, ihan ok… Lasi tyhjeni, eikä panos jäänyt kaivelemaan.
Pääasia oli kuitenkin pottu eli supisuomalainen kesäperuna. Kaunis Annabella makeana ja maukkaana kera valtavien, oranssina hehkuvien, miedosti savustettujen mätihelmien, tumman tillin ja runsaan voikastikkeen sekä kokonaisuutta raikastavien sitruunapyresattumien vei kielen.
Ja jäi mieleen. Voiko mitään tämän kotimaisempaa ja kesäisempää lautaselle laittaa?
Kesäistä ja kotimaista kyllä, mutta aika arkista? Joo. Ja ei.
Raaka-aineet olivat ehkä mätiä lukuunottamatta arkisia, mutta annos ei. Työtä oli tämän kivan kerroksellisen, mutta äärettömän tasapainoisen annoksen eteen keittiössä tehty. Hatunnosto sille, joka vastaavan tavallisena arkitorstaina kotikeittiössä vääntää.
Pidin kovasti simppeleistä raaka-aineista kootusta, harmonisesta annoksesta. Niin pitivät muutkin. Sekä oman seurueemme jäsenet, että muut smakuilijat. Keittiömestari Niko Lehdolle sateli kiitosta ja positiivista palautetta.
Oli ihana annos! Koska jo tuoksu herätti sellasen… Aaaaaah… tää on varmaan tosi hyvää. Ja sit se oli tosi hyvää! Satunnainen kanssasmakuilija
Herra samasta seurueesta vertasi annosta maukkaaseen lohikeittoon. En siinä vaiheessa ymmärtänyt yhtään, mistä hän puhui. Ajatus avautui vasta jälkeenpäin ja totesin itsekin, että totta! Mies puhuu asiaa.
Jos pyyhin mielestäni kaikki annoksen ennakkotiedot ja keskityn ensisijaisesti makumaailmaan, niin lautasella olisi hyvinkin voinut olla täyteläistä lohikeittoa. Taivaallista sellaista. Olisiko jatkojalostuksen paikka? Ehkä jatkojalostus olikin jo nenän alla.
Olin annokseni nauttinut, omat ajatukseni siitä muodostanut ja johtopäätökseni tehnyt. Ilokseni iltapäivän rauhallinen hetki soi mahdollisuuden istahtaa keittiömestari Lehdon kanssa samaan pöytään selvittämään myös hänen ajatuksiaan annoksen taustalla.
Lehto on mainio esimerkki siitä, että aikuisiälläkin ravintola-alalla opintonsa aloittaneella on mahdollisuus singahtaa alan huipulle. Muutenkin kuin osallistumalla television kokkikisoihin. Rakennusmestarista menestyksekkääksi keittiömestariksi ja Suomen kokkimaajoukkueen kapteeniksi. Se on Lehdon tarina. Lyhyesti.
Mutta rakkaudesta perunaan.
Siitä ”Potuttaako?” lähti. Keskiössä arkinen peruna, jonka ympärille tuodaan muita raaka-aineita ja aineksia sitä tukemaan. Ja juhlistamaan. Lehto kertoi pitävänsä kasviksista sekä arkisista asioista, joita ammattitaidolla ja ”oikein” käsittelemällä saadaan arkinenkin annos nousemaan uusille leveleille.
Lehdolle tärkeää tuntui olevan myös raaka-aineen kunnioitus riippumatta sen yleisestä arvostuksesta tai hintaluokasta. Perunaa tai Kobea, molemmat ansaitsevat yhtä paljon rakkautta.
Tuottajillekin menee oma, kovalla työllä ansaittu arvostus. Harva tietää, kuinka paljon tunteja ja tekemistä vaaditaan ennen kuin peruna on pellosta pöydässä. Tai sitä, kuinka paljon ajatusta ja käden työtä tarvitaan ennen kuin perunasta maalaillaan mieleenpainuvia ja muistoja herättäviä elämyksiä lautaselle.
Se on niin palkitsevaa, kun näkee, et joku tulee syömään… ja voi olla se kolmen, tai viiden sekunnin tyhjä katse, kun se tajuaa, et sillekin tämä annos herätti jotain muistoja. Jostain. Keittiömestari Niko Lehto
Lopuksi Lehto vinkkasi vielä astetta perusmenuta monipuolisemmasta ja kattavammasta Chef’s Table -illalliskokemuksesta yleistä ravintolasalia pikkuisen privaatimmissa puitteissa. Sinnen Chef´s Table käsittää kuuden varsinaisen annoksen ja viinien lisäksi myös pieniä yllätyksiä. Ja tarjoaa mahdollisuuden keskustella ruoasta joko keittiömestari Lehdon tai ravintoloitsija Kai Kallion kanssa. Kuulostaa ihan ”must have” ja ”have to do” -keikalta.
Täytyy sanoa, että Sinne asetti riman. Ja asetti sen sekä odotukset muiden Smaku -annosten suhteen korkealle. Liian korkealle? Ehkä niin. Montaa kilpailevaa annosta ei meidän Smakumatkaltamme löytynyt.
ravintolatarinat 